Hulluja

Minä olen hullu. sekaisin kuin seinäkello

.

“Hulluus on laaja käsite” niin minulle vakuutettiin. Mutta mitä laajempi käsite sitä enemmän tilaa siihen on mahtua. Fakta vain on, että minunlaiseni ovat hulluja. Meidät lukitaan pois muitten maailmasta, “turvaan” tai turvaamaan muita. Mutta siellähän tervejärkinenkin sekoaisi. Vietämme viikkoja, kuukausia, vuosia seinien sisällä, yhden katon alla. Vai etkö sinä sekoaisi?

Me ollaan meidän ympäristömme luomuksia. Meidät särjetään ja särjetään uudelleen ja uudelleen. Meille asetetaan oletuksia, ja murskataan unelmamme. Meiltä viedään turvallisuuden tunne jota kaikki meistä eivät ole edes koskaan kokenut. Sitten rankaisette meitä siitä kun huudamme apua. “Minä en kestä, minä en kestä, päästäkää minut pois kun minä en helvetti vieköön kestä!”

Jos päästämme teidät päämme sisään olemme heikkoja, tyhmiä. Jos emme olemme kylmiä ja no miten sen nyt sanoisi – hulluja.

“Ai niinkö sinä ajattelet?” ei se ole minun kasvimaani tuotoksia, sinä sen siemenen kylvit. En minä vaan päättänyt että hei tänään minä sekoan. Ei, ei. Minä en valitsisi tätä kellekään, edes pahimmalle viholliselleni. Ensinnäkin olen nyt ilmeisesti nimeltä ihan sekopää ja no ihmiset on julmia.

Ettekö te näe? Olimme joskus tyhjiä kirjoja, mutta te käytte tahrimassa meidän sivujamme. Kai me nyt ollaan erilaisia, mutta siitä kiitämme teitä. Mitä muka voimme tehdä kun olemme oppineet että rikkominen on oikein. Jos opetat koiranpennun puremaan, mitä muuta se tekee kun se ei tiedä muuta?

Minä en ole hullu. Minä vaan näen maailman vähän eri valossa. Koittakaa vaan korjata minut, mutta minä en ole se rikkinäinen. Yhteiskunta on.