Peilikuvani

En muista milloin oma heijastukseni olisi näkynyt peilissä. Juu kyllä sieltä joku näkyy, mutta se en ole minä. Mulla ei ole tuollaista katsetta. Kyllä sä tiiät mistä puhun. Silmät näyttävät tuolta vain jos on nähnyt pahuuden, menettänyt toivon, nähnyt liikaa ikäisekseen.

Mä en näytä tuolta. En ole noin kalpea, noin väsynyt, noin kuollut. Mun silmät ei ole tyhjät. Mä en ole noin särjetty. Miksi sitten se olen minä?

Peilikuva on vanhempi, haluaisin olla taas se pikkutyttö. Mennä ajassa taaksepäin. Pitäisi keksiä aikakone. Tai tapa lukita aika. Mä maksaisin paljon elää vaan yhessä hetkessä. Olla muistamatta maailman pahuutta. Tuntea ilo, onni ja olla sinut peilikuvana kanssa.

Olin pikkutyttö. Leikkisä, energinen, iloinen, aivan tavallinen lapsi. Miksi peili näyttää mulle jonkun jota en koskaan halunnut olla. Jonkun jota minun ei kuuluisi olla. Särjetyn tytön.

Tears will dry and smiles will fade, but the memories will last a lifetime

Mä tiesin ennen miten mun pitää asiat tehdä. Osasin pitää asiat koossa. Juu onhan minua sanottu arvaamattomaksi, mutta nyt en enää edes osaa arvata itseäni. Itken. Huudan. Missä mä oon? Kuka mä oon? Mä en oo se joka peilissä näkyy. Mä olen – olin – joku toinen.

Kyyneleet valuu tytön poskilla. Kyllä ne minullakin tuntuu, mutta miksi. Päästäkää mut irti mun peilikuvasta. Se en vaan oo mä.

En tiedä mistä sitä tyttöä sitten lähtee etsimään. Kuolleitten vaiko elävien maailmoista. Vai onko se vaan joku muisto? Ehkä juku unelma? En tiedä.

Olen kerhon vankina, mielen ja peilin riidassa. Tyhjässä huoneessa täynnä ääniä. On vaikea seurata polkua, kun sen on kadottanut. Kun ei tiedä kuka on. Kun ei tunnista peilikuvaa.