Rikotuille

Anna sun käsi, mä näytän sulle. Jos painat korvasi mun rintakehää, kuulet kun mun sydän siellä sykkii. Se on hajotettu tuhansiin paloihin, poltettu tuhkaksi ja silti se jaksaa lyödä.

Lipsuin jäisestä ylämäessä, sieltä kuopan pohjalta. Ei, en ole vielä huipulla. Hitto kun en mä vielä edes nää puoliväliä.
Katson kuitenkin pohjalle, jossa makasin vuosi sitten. Hengittäminenkin oli vaikeaa. Aivan kuin minun rintakehä ihan päällä oisi istunut norsu, tai ehkä parikin. Halusin lopettaa taistelun. Tai no oikeastaan olin luovuttanut jo. Olin laskenut aseet maahan ja nostanut kädet ilmaan, antautuen. Ottakaa mut sitten. Mä antaudun. Päästäkää mut nyt pois täältä. Oon saanu tarpeekseni. En nähnyt muuta kun pahuuden, kivun, ahdistuksen. Syytin itseäni muiden teoista. Halusin vain pois. Pois tästä maailmasta koska tää paikka on liian raaka. Eihän voi olla muutakaan vaihtoehtoa kuin luovuttaa.

Mutta ei, ei mun tarvii luovuttaa. Mä pystyn vielä nousemaan. Mä pystyn olemaan vahva. Mä pystyn kokoomaan itteni, paranemaan. Ja niin pystyt sinäkin.

Mä tiedän kuinka sua on satutettu. Kuinka sut on rikottu. En tiedä yksityiskohtia mutta mä kyllä tiedän. Mäkin oon kokenu sen saman kivun. Ja niin on moni muukin.
Ja ne jotka on sen kokenut, ovat vahvimpia ihmisiä joita oon tavannut. Vahvimpia joille oon puhunu. Ja sä oot yks niistä.

Mä haluun nähdä sun yrittävän. Mä haluun nähdä kun sä nouset. Koska kyllä sä vielä nouset.

Painan korvani sinun rintakehällesi. Sielläkin kuuluu se syke, joka lyönti niin heikkona mutta vahvana. Vaikka sua sattuu, anna sille sydämelle mahdollisuus sykkiä. Päivä päivältä se vahvistuu, lyönti lyönnillä se kerää kappaleiaan.
Tiedä se, ne me selvitään jos et luovu uskosta siihen. Me selvitään koska me ollaan vahvoja. Me selvitään. Sä selviät. Sä pystyt tähän.

Anteeksi, se en ollut minä

Ahdistus; se hirviö päässäni. Kun koneisto yrittää toimia, se se ohjat.

Miettikää tilanne missä ajat vaunuja. Kyllä vaunuja, ollaan nyt sitten ajalla kun autoja ei oltu vielä keksitty. Vieressäsi istuu henkilö joka aina välillä repäisee sinulta ohjat. Et voi sille mitään. Vaikka yrittäisit mitä, et ole enää kontrollissa. Et enää ohjaa vaunuja vaan Ahdistus ajaa niitä.
No sellaista aikalailla on ahdistuneissa aivoissa.

Tuntuu että minun pitäisi selittää itseäni silloin kun Ahdistus on ottanut vallan. Mutta mitä sanoisin? "Anteeksi, mutta se en ollut minä. Ahdistus otti vaan vallan mun aivoista" Ei ihmiset ymmärtäisi sitä, varsinkin kun kyllähän se olin kuitenkin minä. Se olin minä. Ne oli minun aivoni. Ne oli minun aivoni, mutta en ollut hallinnassa niistä. Ei ole niin helppoa selittää sitä. Ahdistus on lähes mahdoton selittää, mutta niin se on että se hallitsee monen elämää.

 Mutta tässä niistä kerroista kun itkin ja huusin. Anteeksi kun lukkiuduin huoneeseeni. Anteeksi kun en pystynyt olemaan koko tuntia luokassa, tai kun sanoin olevani kiireinen vaikka en ollut. Anteeksi kun olin etäinen ja kun välttelin sinua, kun Ahdistus sai minut uskomaan että vihasit minua. Anteeksi kun en vastannut viesteihisi. Anteeksi kun huolestutin sinut turhaan. Anteeksi. Anteeksi. Anteeksi. Anteeksi.

Kirjaimia

Kirjaimet eivät muodosta sanoja, vaan jäävät leijumaan ilmaan, ilman tarkoitusta. Kirjaimet pitää kasata ja liimailla sanoiksi, eivätkä ne aina silloinkaan saa tarkoitusta. Se on vain liian uuvuttavaa, yrittää saada ymmärrystä yksittäisiin merkkeihin. Annan ihmisten ottaa ne, omiin tarkoituksiinsa ja omiin sanoihin sain, lauseisiin, tarinoihin. Annan heidän repiä ne, leikellä ja väännellä ne sellaisiksi kuin haluavat.

Joinain kertoina saan sanan kootuksi vaivalla, mutta ei silloinkaan lauseita, kappaleita saati sitten tarinoita.

Sanat kuulostavat suussani tyhjiltä, arvottomilta, ja lauseet soivat tyhjyyttään. Saati sitten paperilla. Se on kuin ottaisi paloja eri palapeleistä ja yrittää sovitella niitä yhteen. Ei niistä vain saa sitä haluttua kuvaa, sitä tarinaa jota niiden piti kertoa.