Anteeksi

Anteeksi, anteeksi, anteeksi.
En tiedä mikä minussa on. En osaa olla ihminen. En osaa tätä elämää.
Poltin kynttilää kahdesta päästä, eikä se kynttilä sillä tavalla kestä, kyllä minä sen tiedän. Se paloi loppuun, tai pitäisikö sanoa että minä paloin loppuun.

En jaksa enää nousta ylös aamuisin. En jaksa tehdä läksyjä. En jaksa keskittyä mihinkään. En pysty nukkumaan. En pysty enää mihinkään järkevään -tai järjettömän.
Soimaan itseäni koska en onnistunut nytkään. Haukun itseäni. En osannut taaskaan olla ihminen.
Miksi sitten

Somen ihmeellinen yksinäisyys

Miten voi olla näin yksinäinen porukassa? Miten voi olla näin yksin vaikka seisoo jonkun vieressä? Muilla on kännykkä kädessä, varmaan jotain tärkeää. Tai ainakin tärkeämpää kuin minä. Mikä minussa on niin väärää?

Katso ympärillesi. Mitä näet? Oletko yksin vai yksinäinen? Seisotko toisen vieressä? Jos seisot, näkeekö se toinen sinua?

Elämme maailmassa, jossa ihailemme sosiaalisen media kautta muiden elämiä. Kaikilla muilla tuntuu olevan täydellinen elämä. Heillä on ystäviä, rakastava perhe, täydellinen keho, varaa matkustella ympäri maailmaa ja tuhlata turhiin tavaroihin. Miksi sosiaalinen media pitää olla pelkkää hymyä? No, emme me tietenkään halua näyttää itkeneitä silmiämme ja kasaantuneita laskuja. Eikä siinä sinänsä ole mitään ongelmaa, mutta kysymys on tekeekö tämä nykyinen tilanne meidät yksinäiseksi?

Sosiaalisissa tilanteissa tulee helposti tunne, ettei ole hyväksytty tai että on pelkkää ilmaa, kun vieressä olijalla on puhelin kokoajan kädessä. Hänelle lähetetään kokoajan viestiä, joihin hänen pitää vastata heti. Omaan puhelimeen ei ole tietenkään tullut yhtäkään viestiä. Oma aika ja tunne tuntuu olevan muille vai ilmaa, sillä some vie 105% heidän keskittymisestään. Lopuksi vaan otetaan joku kuva yhdessä, todistusaineistoksi. Jos se kuva puhuisi, sen suusta saattaisi päästä vaikkapa "Hei katsokaa mua! Me täällä pidetään hauskaa ilman teitä muita".

Voin ihan suoraan tunnustaa, etten ole aivan syytön tässä asiassa. Olen joskus ollut enemmän kiinnostunut somesta, kuin oikeasti sosialisoitumisesta. Kuitenkin nämä kerrat ovat yleensä johtuneet siitä, etten ole tiennyt miten olla ja mistä puhua. Minä olen ollut liian peloissani että toinen ihminen tuomitsee minut, tai minun sanaani. Varmasti on monta ihmistä joka tuntee samoin.

Ehkä me käytämmekin somea piiloutuaksemme, ja vältelläksemme pelkojamme. Haluamme niin vahvasti toisten hyväksyntää, että vetäydymme somen varjoon. Somen piti tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan, mutta me vain livumme kauemmaksi toisistamme.

Tehdäänkö yhdessä sellainen kokeilu, että jokainen joka sattuu lukemaan tämän, laittaisi seuraavan kerran seurassa puhelimen kokonaan pois ja aloittaisi keskustelun? Näyttäkää ensi keralla esimerkkiä, kyllä muut jossain vaiheessa alkavat seuraamaan ja oppivat olemaan enemmän läsnä.

Epäonnistumisia, taas.

Olen taas epäonnistunut kaikessa. Aivan kaikessa.
Koulutyö ei ole enää samalla mallilla kuin koko syksyn. Huonetta ei ole siivottu kunnolla moneen viikkoon. Hakupapereita on jäänyt täyttämättä, ja avaamaton kirja lojuu jossain sotkun seassa. Pöytä on kymmenien keskeneräisten piirrosten ja maalausten peitossa. En ole tännekkän kirjoitellut lähes ukauteen.

Voisin sanoa vaikka kuinka monta syytä. Kalenteri on ollut täynnä, ja olen nukkunut yöt huonosti. Olen ollut kiireinen koulun kanssa ja sitä ei yhtään auttanut kaksi viikkoa päiväpotilaana sairaalassa. Niin ja sielläkin epäonnistuin.

Totuus on, vaikka hymyilen ja nauran, tuntuu että lipsuin taas pimeämpään paikkaan. Joulukuu ja tammikuu vielä sujui hyvin, mutta nyt olen taas matkalla alaspäin, mäessä joka on tullut jo melkein ystäväksi. Ajatukset ottavat päässäni lisää valtaa. Ne kertovat kuinka minun pitäisi laihtua, ja satuttaa itseäni. Ne huutavat ja hakkaavat seiniä, joita kutsutaan pääkalloksi. Olen pian taas enemmän zombia kuin ihmistä, mutta tällä kertaa sitä ei nää ulospäin.

Haluan että tämä loppuu. Haluan olla normaali. En pyytänyt että heräisin joka aamu kuuntelemaan sairasta mieltäni. En pyytänyt että ahdistus valtaisi kehoni - ja mieleni.

Jos uskoisin jumalaan

Hassua myöntää, että ajattelen tällaisia asioita - ja useinkin - kun sanon itseäni ateistiksi. Löydän ajatuksistani sellaisen mitä jos ajatuksen... Mitä jos uskoisin johonkin tai joihinkin jumaliin?

Tuntuisi niin vapauttavalta, jos oisi joku jolle rukoilla ja joku jolta pyytää apua. Jotain jonka puoleen voisi aina kääntyä, joka kuuntelisi aina. Joku jolta pyytää anteeksiantoa tai pyytää ohjeita. Joka antaisi säännöt joiden mukaan elää ja antaisi tarkoituksen. Kuitenkaan en saa itseäni uskomaan, enkä lopulta edes haluakaan.

Ihailen niitä ihmisiä jotka saavat uskonnostaan voimaa. Ainoa ongelma minulle tulee vastaan siinä, kun ihmiset käyttävät uskontoa satuttamaan toisia. Enkä tarkoita tässä mitään yhtä uskontoa, vaan kaikkia niitä henkilöitä jotka käyttävät uskontoa suojakilpenä muiden tappamiseen, kuluttamiseen ja mihin vain muuhun satuttamseen. Sen nimittäin näkee historiassakin kuinka moneen kertaan jonkun uskonnon taakse on piilouduttu: uskontoja on vainottu, ristiretkillä ihmisiä tapettu, eri ääriliikkeissä ja sodissa käytetty uskontoa syynä. Listaa voisi varmasti jatkaa ja jatkaa, niin monta tällaista tapahtumaa on ihmiskunnan historiaan mahtunut. Kuitenkaan se ei ole tarkoitukseni tällä kertaa.

Niinkuin olette jo varmaan tekstistä huomanneet, en usko mihinkään jumalaan tai tiettyyn uskontoon. En kuitenkaan sano että ne jotka uskovat oisivat mitenkään väärässä, sillä enhän minä voi tietää kuka täällä on oikeassa, jos kukaan.
Kuitenkin nään uskonnon joillain ihmisillä voimavarana ja välillä toivon että minultakin sellainen voimavara löytyisi. En tiedä onko se sitten kasvatukseni, kaikkea kyseenalaistava persoonani vai yleinen synkkä maailmankäsitykseni joka minua estää. Ehkä olen vain syntynyt skeptikkona.

Toisaalta vaikka nämä asiat välillä siellä pienessä päässäni pyörii, olen ihan tyytyväinen nykyiseen uskoon - tai siis uskottomuuteeni.

Olenko koskaan tarpeeksi?

Katson paperia jonka opettaja palautti. Ne pisteet painavat, koska vaikka minulle kerta kerran jälkeen sanotaan kokeen menneen hyvin, ei se ole niin minusta. Oli se sitten 5 pistettä, jotka olen menettänyt, tai pelkästään 0,25, ei numero ole koskaan tarpeeksi hyvä. Silloinkin, kun satun saamaan täydet pisteet, tulee se olo; minun olisi pitänyt tehdä paremmin. En ole koskaan tarpeeksi fiksu, tai hyvä koulussa.

Monilla on se ääni päänsisässä, joka huutaa "jos oisit laiha oisit tarpeeks", jos en söisi olisin parempi. Jokaikinen asia, mitä teen ei olisi liian vähän.
Silloin kun olin sairaimmillani ja vain noudatin tuota ääntä, olinko yhtään tyytyväisempi? En. Olin silloinkin liian huono, liian tyhmä, liian laiska, liian iso, liian ärsyttävä, liian.... Voisin jatkaa ja jatkaa. Minulla on päiväkirjassa sivujen täydeltä negatiivisia asioita joita silloin olin. Mutta en koskaan. EN KOSKAAN ollut tarpeeksi.

Yritän ja yritän, poltan kynttilää kahdesta päästä. Vedän itseni loppuu. Mutta vaikkavkuinka teenthommia ja vaikka kuinka hyvän tuloksen saisi kilpailuissa, tai piirtäisi kuinka hyvän piirroksen, tai hienon maalauksen, en koskaan ole tarpeeksi. Tarpeeksi ainakaan itselleni. Niissä vääristyneissä mittapuissa, mikään ei ole tarpeeksi.

"Miksi helvetissä mun pitäisi kuunnella?!?! Mä olen just sellanen kun oon. Mä olen tarpeeksi." Niin mä haluaisin ajatella. Mutta en voi, koska heti kun edes kirjoitin tuon, kyyneleet täyttivät silmäni. Mun aivot on niin tottuneet kulkemaan sitä samaa rataa.
Mä.
En.
Ole.
Tarpeeksi.
Sitä se ääni huutaa. Hakkaa pääkalloja, hakkaa sen seiniä. Jos sitä ei olisi lukittu pieneen häkkiin jota kutsutaan pääkalloja, se olis
Mun aivot ei haluu että mä uskon. Uskon olevani tarpeeksi.

Mutta jos haluan olla tarpeeksi. Ainakin tänään, ainakin nyt. Mä olen tarpeeksi edes tämän hetken. Mä en kuuntele sitä pientä ukkoa siellä aivoissa. Annan sen huutaa ja lyödä. Potkua ja itkeä. Se on siellä, enkä voi sille mitään, mutta voin olla kuuntelematta. Edes tämän hetken.

Omistan tämän kiusaajilleni.

Kirjotin teille kirjeen, ja vaikka se oli vain muutama sana, se kertoo niin paljon.

Kiitos, ja anteeksi. Kiitos kun kerroit te päivittäin minun olevan turha, että minun pitäisi kuolla. Kylvit niitä siemeniä puutarhaani ilman lupaa. Noh, kai ne siemenet ovat nyt nousseet kukkiviksi kukiksi. Oletteko te nyt tyytyväisiä? Oletteko ylpeitä sanoistanne? Miltä olisi tuntunut jos olisitte saanut tämän kirjeen, jos teidän tekomme olisikin vieneet henkeni? Se mitä sanotte haluavalle viedä, nuoren tytön henki.

Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Anteeksi siitä mitä saatoinkaan tehdä, joka oli niin väärää, niin kamalaa, että se oikeuttaa teidän sanamme ja tekonne. Olisitte sanoneet vain mitä tein. Vai oliko se vain olemassaoloni, joka oli niin väärin?

Vai oliko teillä jotain omia ongelmia, mutta jos oli niin miksi laitoitte sen minun kannettavakseni. Mikä minussa oli, mikä piti tuhota? Jos teillä oli paha olla, miksi halusitte sen toisellekin?

Olinko vain erilainen? Vai olinko vain helppo kohde?
Mikä vain selitys olisi helpotus, mutta se että otin muka asiat liian vakavasti ei ole selitys. En, en ottanut sitä liian vakavasti. En ottanut liian vakavasti kun kerroit te minulle päivittäin että minun pitäisi tappaa itseni, tai kun kuvailitte miten minut pitäisi pahoinpidellä, tai kun haukuitte minua monen ihmisen edessä, tai kuin kerroitte julkisesti ettei minussa ole mitään hyvää. Tai se kun muistutitte jatkuvasti kuinka maailma olisi parempi ilman minua. En ottanut sitä liian vakavasti, mutta se nuo sanat satuttaa. Ja sitten on vielä kaikki se mitä en kerro, ne sanat ja teot joita en voi edes laittaa sanoiksi. Mikä oikeutti niihin? Ja anteeksi siitä mitä tein, jos se kerta oikeutti teille tuon kaiken.

 En halua anteeksipyyntöä, koska tässä vaiheessa se olisi turhaa, sillä se sana on menettänyt arvonsa. Enkä edes kaipaa mitään anteeksipyyntöä teiltä, en kaipaa teiltä enää yhtään sanaa. Haluan vain kertoa, että kyllä ne teidän sanat ja teot rikkoi. Ne rikkoivat minut paloihin. Ne saivat minut yrittämään viedä oman henkeni.

Tiedän, tämä kirjoitus voi tehdä kaksi asiaa, joko saatatte jatkaa saman jollekkin toiselle ja saada siihen lisää intoakin tai saatatte ymmärtää tekonne ettekä enää riko näin jotain toista. Todella toivon tuota jälkimmäistä.

Ei vaan maalauksia

Otan penselin käteen, kun haluan paeta. Paeta tätä maailmaa, tunteita, ajatuksia. Menen tilaan missä ei ole aikaa, ei ympäröivää maailmaa, vain maalaus.

Ennen paperille syntyi kuva joka kertoi mun tunteet ja ajatukset. Abstraktista kuvasta sai tietää paljon, enemmän kun sanat kertoivat. Mutta niinhän se on, kuva on 1000 sanaa. Mutta välillä niitä sanoja ei ole vielä edes keksitty. Sanoja sille ei ole olemassa. Tai on, mutta ne ovat liian laimeita tai ylikäytettyjä. Niistä on tullut tyhjiä.

Kuitenkin nykyään kun otan pensselin käteeni, kanvas täytyykin jollain muulla. Maisemilla - paikoista jossa voisi paeta, paeta tätä kaikkea. Kallioita joilla rauhoittua, hengittää kosteaa ilmaa ja vain olla siinä, unohtaa. Unohtaa aika ja muistot. Vain unohtaa.

Tai sitten kuvasta tulee jotain mitä haluaisin olla, jotain joka muille vaan näyttää tavalliselta maalaukselta.

Näistä tulee tavallisia tauluja, mutta minulle ne on jotain muuta. Jotain erilaista. Jotain joka vie mennessään ajan ja ajatukset.