Rikotuille

Anna sun käsi, mä näytän sulle. Jos painat korvasi mun rintakehää, kuulet kun mun sydän siellä sykkii. Se on hajotettu tuhansiin paloihin, poltettu tuhkaksi ja silti se jaksaa lyödä.

Lipsuin jäisestä ylämäessä, sieltä kuopan pohjalta. Ei, en ole vielä huipulla. Hitto kun en mä vielä edes nää puoliväliä.
Katson kuitenkin pohjalle, jossa makasin vuosi sitten. Hengittäminenkin oli vaikeaa. Aivan kuin minun rintakehä ihan päällä oisi istunut norsu, tai ehkä parikin. Halusin lopettaa taistelun. Tai no oikeastaan olin luovuttanut jo. Olin laskenut aseet maahan ja nostanut kädet ilmaan, antautuen. Ottakaa mut sitten. Mä antaudun. Päästäkää mut nyt pois täältä. Oon saanu tarpeekseni. En nähnyt muuta kun pahuuden, kivun, ahdistuksen. Syytin itseäni muiden teoista. Halusin vain pois. Pois tästä maailmasta koska tää paikka on liian raaka. Eihän voi olla muutakaan vaihtoehtoa kuin luovuttaa.

Mutta ei, ei mun tarvii luovuttaa. Mä pystyn vielä nousemaan. Mä pystyn olemaan vahva. Mä pystyn kokoomaan itteni, paranemaan. Ja niin pystyt sinäkin.

Mä tiedän kuinka sua on satutettu. Kuinka sut on rikottu. En tiedä yksityiskohtia mutta mä kyllä tiedän. Mäkin oon kokenu sen saman kivun. Ja niin on moni muukin.
Ja ne jotka on sen kokenut, ovat vahvimpia ihmisiä joita oon tavannut. Vahvimpia joille oon puhunu. Ja sä oot yks niistä.

Mä haluun nähdä sun yrittävän. Mä haluun nähdä kun sä nouset. Koska kyllä sä vielä nouset.

Painan korvani sinun rintakehällesi. Sielläkin kuuluu se syke, joka lyönti niin heikkona mutta vahvana. Vaikka sua sattuu, anna sille sydämelle mahdollisuus sykkiä. Päivä päivältä se vahvistuu, lyönti lyönnillä se kerää kappaleiaan.
Tiedä se, ne me selvitään jos et luovu uskosta siihen. Me selvitään koska me ollaan vahvoja. Me selvitään. Sä selviät. Sä pystyt tähän.

Anteeksi, se en ollut minä

Ahdistus; se hirviö päässäni. Kun koneisto yrittää toimia, se se ohjat.

Miettikää tilanne missä ajat vaunuja. Kyllä vaunuja, ollaan nyt sitten ajalla kun autoja ei oltu vielä keksitty. Vieressäsi istuu henkilö joka aina välillä repäisee sinulta ohjat. Et voi sille mitään. Vaikka yrittäisit mitä, et ole enää kontrollissa. Et enää ohjaa vaunuja vaan Ahdistus ajaa niitä.
No sellaista aikalailla on ahdistuneissa aivoissa.

Tuntuu että minun pitäisi selittää itseäni silloin kun Ahdistus on ottanut vallan. Mutta mitä sanoisin? "Anteeksi, mutta se en ollut minä. Ahdistus otti vaan vallan mun aivoista" Ei ihmiset ymmärtäisi sitä, varsinkin kun kyllähän se olin kuitenkin minä. Se olin minä. Ne oli minun aivoni. Ne oli minun aivoni, mutta en ollut hallinnassa niistä. Ei ole niin helppoa selittää sitä. Ahdistus on lähes mahdoton selittää, mutta niin se on että se hallitsee monen elämää.

 Mutta tässä niistä kerroista kun itkin ja huusin. Anteeksi kun lukkiuduin huoneeseeni. Anteeksi kun en pystynyt olemaan koko tuntia luokassa, tai kun sanoin olevani kiireinen vaikka en ollut. Anteeksi kun olin etäinen ja kun välttelin sinua, kun Ahdistus sai minut uskomaan että vihasit minua. Anteeksi kun en vastannut viesteihisi. Anteeksi kun huolestutin sinut turhaan. Anteeksi. Anteeksi. Anteeksi. Anteeksi.

Kirjaimia

Kirjaimet eivät muodosta sanoja, vaan jäävät leijumaan ilmaan, ilman tarkoitusta. Kirjaimet pitää kasata ja liimailla sanoiksi, eivätkä ne aina silloinkaan saa tarkoitusta. Se on vain liian uuvuttavaa, yrittää saada ymmärrystä yksittäisiin merkkeihin. Annan ihmisten ottaa ne, omiin tarkoituksiinsa ja omiin sanoihin sain, lauseisiin, tarinoihin. Annan heidän repiä ne, leikellä ja väännellä ne sellaisiksi kuin haluavat.

Joinain kertoina saan sanan kootuksi vaivalla, mutta ei silloinkaan lauseita, kappaleita saati sitten tarinoita.

Sanat kuulostavat suussani tyhjiltä, arvottomilta, ja lauseet soivat tyhjyyttään. Saati sitten paperilla. Se on kuin ottaisi paloja eri palapeleistä ja yrittää sovitella niitä yhteen. Ei niistä vain saa sitä haluttua kuvaa, sitä tarinaa jota niiden piti kertoa.

Odotushuone.

Jotenkin ruuhka ei yllätä. Se saa kuitenkin mielen vaeltelemaan. Minulla on peli; koitan arvata ulkonäöstä mikä ihmisellä on vikana tai miksi hän on nyt lääkärin odotshuoneessa.

Aloitetaan helpoista, tuolla tytöllä on mennyt ranne. Näyttää tulevan suoraan voimistelu treeneistä.
Ai ja tuo tummahiuksinen odottaa lähetettä psykiatriselle. Luultavasti mukaan tulee myös tikit. Ja toi tossa vieressä taitaa olla sen huoltaja.

Voi ei, tänne tulee itkevä vauva. No sentään sekin on helppo; veikkaan flunssaa ja korvatulehdusta.
Tosta pikkupojasta on hankala sanoo. Se juoksee ympäriinsä ihan ku ei ois mitään vikaa. Missäkähän sen vanhempi tai joku on, ku ei noin pieni tänne oo yksin tullu?

Toi on kanssa helppo. Diabeetikko. Näkee tosta "Librestä" eli napin näköisestä jutusta käsivarressa mistä voi mitata verensokerin.
Voi ei nuo yskii koko porukka. Joku tartuntatauti siis. Veikkaan jotain kurkussa tai keuhkoissa. Vielä ei kai oo influenssakausi, muutenhan vois olla se.

Auts toi huuli näyttää pahalta. Kaatuminen asvaltilla ehkä. Ja toi kuhmukin on aika paha ja kasvot ihan asvaltti-ihottumassa. Voi olla että tän jälkeen vielä hammaslääkärille, varmana joku hammaskin on murtunut. Muuten ei kyl kovin paha, pärjää desifiointiaineella ja jäillä.

Pelko

Pelkäsimme pienenä mörköjä sänkyjen alla. Hölmö ajatushan se on, että pimeän sängyn alle tai kaapiin ilmestyisi valon sammuttua jotain oljoja. Varmaan kaikki tietää mistä puhun. Tai jos et itse ole kokenut sitä, niin ainakin olet kuullut jostain.

Kun olin pieni, muistan monta kertaa kun valojen sammuttua kävelin olohuoneeseen, jossa vanhempani nauttivat ajasta kun lapset eivät olleet paikalla. Ne sanat: “mua pelottaa” “mun huoneessa on mörköjä”. Olihan vanhemmilla välillä ärtyneen ilmeet, mutta lopulta menin aina nukkumaan omaan huoneeseeni nukkumaan, kun oltiin todettu että ei siellä ole mitään pelottavaa.

Jossain vaiheessa alamme aikuistuminen ja ajattelemme että ajatus möröistä sängyn alla on huvittava, tai jopa typerä. Mutta miksi se olisi niin typerä ajatus? Kyllä me kaikki pelkäämme jotain: käärmeitä, pimeää, tuntematonta, kuolemaa, neuloja, verta, irti päästämistä tai mitä ikinä sinä pelkäätkään.

Periaatteessa tuo mörköjen pelko on sama kuin tuntemattoman pelko. Emme pimeällä tiedä mitä sängyn alla tai kaapissa on. Se on meille tuntematonta.

Väitän että meistä jokainen pelkää tuntematonta jollain tasolla, myöntää tai ei. Jokainen on miettinyt mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai mihin jokin asia johtaa. Pelko tuntemattomasta on kuitenkin se mikä pitää ihmisen hengissä, tai ainakin silloin kivikaudella. Täytyy olla aika järjetön jos näkee vaikka jonkun tuntemattoman eläimen ja juoksee suoraan halailee sitä.

Yleensä lähestymme uusia tilanteita varoen. Kehomme varoittaa vaaroista, niin kuin järkikin. Miksi me sitten laiminlyömme ne merkit?

Vuosiluku.

Ensin ei ollu edes aikaa. Päivät sekoittuvat, suli yhteen. Oltiin tedottomuudessa, ei hyväksytty tapahtumia. Ei haluttu kohdata todellisuutta ja piileskeltiin eilistä.

Yhtäkkiä olikin kulunut vuosi, ilman edes huomattiin. Vasta kun joku sanoi, sitten vasta tajusin että hitto vie ei se aika ookkaan pysähtynyt. Tai en siis tajunnut. Sumu jatkui vielä lähemmäs puolta vuotta. Joku herätti, ei äkisti kaatamalla vesisankon, vaan antoi ensin virran valua pienenä.

Puolitoista vuotta tuntui henkäykseltä. Kuitenkin sieltä löytyi ne vuoden hämyiset muistot. Hys, hys ei hätää, saat vielä ajan pysähtymään, jos vain löydät kärryn jarrun. Kontrollin. Kontrolloi, tunge kaikki ne tunteet purkkiin ja sinne vaatekaapin perälle. Pois silmistä. Etsi uusi ongelma, se vie ajatuksesi pois.

Vein itseni vankilaan ja sulatin avaimen ja heitin sen kuiluun. Lukitsin itseni ajatuksia piiloon, mutta päädyin niitten kanssa samaan selliin.

Yli kakis vuotta siellä nyt ryvetty. Nyt on aika murtaa kalterit. Mutta pyydän, pyydän, olkaa helliä. Olin vankina liian pitkään – vaikkakin itse rakentamassani vankilassa. Ja vielä olen suurimmaksi osaksi sellin sisällä. En ole vielä murtanut kalteria. Olen vain viljellyt päättäväisyydestä tylsän miekan.

Tuntuu pelottavalta sanoa, tästä “alkuräjähdyksestä” on kulunut jo lähes neljä vuotta. Neljä. Se ei tunnu siltä. Vai onko kalenterin vuodet sekaisin? Onko vuosiluvussa kirjoitusvirhe?

Peilikuvani

En muista milloin oma heijastukseni olisi näkynyt peilissä. Juu kyllä sieltä joku näkyy, mutta se en ole minä. Mulla ei ole tuollaista katsetta. Kyllä sä tiiät mistä puhun. Silmät näyttävät tuolta vain jos on nähnyt pahuuden, menettänyt toivon, nähnyt liikaa ikäisekseen.

Mä en näytä tuolta. En ole noin kalpea, noin väsynyt, noin kuollut. Mun silmät ei ole tyhjät. Mä en ole noin särjetty. Miksi sitten se olen minä?

Peilikuva on vanhempi, haluaisin olla taas se pikkutyttö. Mennä ajassa taaksepäin. Pitäisi keksiä aikakone. Tai tapa lukita aika. Mä maksaisin paljon elää vaan yhessä hetkessä. Olla muistamatta maailman pahuutta. Tuntea ilo, onni ja olla sinut peilikuvana kanssa.

Olin pikkutyttö. Leikkisä, energinen, iloinen, aivan tavallinen lapsi. Miksi peili näyttää mulle jonkun jota en koskaan halunnut olla. Jonkun jota minun ei kuuluisi olla. Särjetyn tytön.

Tears will dry and smiles will fade, but the memories will last a lifetime

Mä tiesin ennen miten mun pitää asiat tehdä. Osasin pitää asiat koossa. Juu onhan minua sanottu arvaamattomaksi, mutta nyt en enää edes osaa arvata itseäni. Itken. Huudan. Missä mä oon? Kuka mä oon? Mä en oo se joka peilissä näkyy. Mä olen – olin – joku toinen.

Kyyneleet valuu tytön poskilla. Kyllä ne minullakin tuntuu, mutta miksi. Päästäkää mut irti mun peilikuvasta. Se en vaan oo mä.

En tiedä mistä sitä tyttöä sitten lähtee etsimään. Kuolleitten vaiko elävien maailmoista. Vai onko se vaan joku muisto? Ehkä juku unelma? En tiedä.

Olen kerhon vankina, mielen ja peilin riidassa. Tyhjässä huoneessa täynnä ääniä. On vaikea seurata polkua, kun sen on kadottanut. Kun ei tiedä kuka on. Kun ei tunnista peilikuvaa.

Hulluja

Minä olen hullu. sekaisin kuin seinäkello

.

“Hulluus on laaja käsite” niin minulle vakuutettiin. Mutta mitä laajempi käsite sitä enemmän tilaa siihen on mahtua. Fakta vain on, että minunlaiseni ovat hulluja. Meidät lukitaan pois muitten maailmasta, “turvaan” tai turvaamaan muita. Mutta siellähän tervejärkinenkin sekoaisi. Vietämme viikkoja, kuukausia, vuosia seinien sisällä, yhden katon alla. Vai etkö sinä sekoaisi?

Me ollaan meidän ympäristömme luomuksia. Meidät särjetään ja särjetään uudelleen ja uudelleen. Meille asetetaan oletuksia, ja murskataan unelmamme. Meiltä viedään turvallisuuden tunne jota kaikki meistä eivät ole edes koskaan kokenut. Sitten rankaisette meitä siitä kun huudamme apua. “Minä en kestä, minä en kestä, päästäkää minut pois kun minä en helvetti vieköön kestä!”

Jos päästämme teidät päämme sisään olemme heikkoja, tyhmiä. Jos emme olemme kylmiä ja no miten sen nyt sanoisi – hulluja.

“Ai niinkö sinä ajattelet?” ei se ole minun kasvimaani tuotoksia, sinä sen siemenen kylvit. En minä vaan päättänyt että hei tänään minä sekoan. Ei, ei. Minä en valitsisi tätä kellekään, edes pahimmalle viholliselleni. Ensinnäkin olen nyt ilmeisesti nimeltä ihan sekopää ja no ihmiset on julmia.

Ettekö te näe? Olimme joskus tyhjiä kirjoja, mutta te käytte tahrimassa meidän sivujamme. Kai me nyt ollaan erilaisia, mutta siitä kiitämme teitä. Mitä muka voimme tehdä kun olemme oppineet että rikkominen on oikein. Jos opetat koiranpennun puremaan, mitä muuta se tekee kun se ei tiedä muuta?

Minä en ole hullu. Minä vaan näen maailman vähän eri valossa. Koittakaa vaan korjata minut, mutta minä en ole se rikkinäinen. Yhteiskunta on.

Rakas anoreksia

Me ollaan tunnettu jo kauan. Sä oot ollu mun päässä pitkään, niin pitkään että sinusta on tullut osa minua. Sinä olet osaminun identiteettiä. Sä oot mun identiteetti.

Rakas anoreksia, en enää nää maailmaa tarkasti koska oot liian lähellä. Silti haluun sut lähemmäs. Haluun mahdollisimman kauas susta, mut haluun sut vaan lähemmäs. Ehkä tää on Stockholmin syndrooma, kun sä vangitsee mut ja mä rakastan sitä.

Rakas Anoreksia, sä halusit että musta tulee laiha. Nyt saan viestejä tuntemattomilta, että kuin laiha oon ja syönkö. Mua on sanottu ja sanotaan yhä luurangoksi. Tätäkään sä haluat? Ei tää oo elämää tää on kidutusta.
Mä kävin sulle kuoleman reunalla. Mä oon ollu menettää mun hengen, jonka oon sulle joskus uhrilahjaksi luvannut. Mitä mä sain? Saanko vaan Vilin ja pyörrytyksen ja tippuvat hiukset. Sä lupasit et oisin parempi näin. No oonko mä? Oonko parempi nyt, nääntyneenä ja kuihtuneena, väsyneenä ja stressaantununeena.
Sanoit et musta välitettäis enemmän. Miks oon sitten koulussa se hullu tyttö ja miks mua tuijotetaan uimahallissa? Oon nyt ollut sun takia sairaalassa nenämahaletkussa ja jopa sydän seurannassa. Mitä muuta sä vielä haluat?

Rakas Anoreksia, oon antanu sulle mun koko elämän. Sä sanoit että tää on sen arvosta. Entä jos nyt haluun jotain muuta? Entä jos nyt haluun elää?

Rakas Anoreksia, jätä mut rauhaan, mutta älä liian rauhaan, sillä en enää pärjää ilman sinua. Anna mun olla, mutta älä hylkää minua, sillä mä tarviin sun apua. Mä en osaa elää ilman sua enkä sun kanssakaan. Ehkä mä en sitten vaan osaa elää. Tai ainakaan ilman sua. Kai tässä on kaks tapaa: sä tapat mut tai mä tapan sut. Mut entä jos en oo tarpeeks vahvailman sua?

Sä lupasit etten oo koskaan yksin sun kanssa. No en koskaan kyllä oo erossa susta, mutta oon yksinäiseksi kun koskaan ennen. Sä pilasit mun ihmissuhteet. Sä et anna mun elää normaalisti.

Rakas Anoreksia, auta mua, oon hukassa! Ei älä auta vaan pysy kaukana musta ja mun läheisistä. Ei älä, pysy ainakin mun lähellä.

Rakas Anoreksia, en tiiä mitä tekisin ilman sua. Sä oot mun kaikki ja en osaa luopua susta. En haluu elää näin, mut en osaa mitenkään muutenkaan.
Rakas Anoreksia, vihaan sua mut rakastan sua. En mä enää tiedä.

Rakas Anoreksia,
Terveiset sinulle oman kehonsa vangilta

Perhonen

Perhonen on syntyessään jotain aivan muuta kun kaunis siivekäs. Perhosen toukasta vie aikaa kehittyä perhonen.

Ihmisen ajatus, tyytymättömyys itseensä. Yhdistyksen asia joka varmasti tekee meistä ihmisen; me tunnemme ja ajattelemme. Molempia jo pienestä pitäen, mutta tämä on kehittyvä asia. Asia joka kehittyy elämänkokemuksen myötä. Meidän elämämme ja elämänkokemuksen me ei tarvitse määrittää meidän elämää.

Loppu on alku ja alku on loppu. Se on simppeli syy miksi pelkäämme molempia. Tänään aloitan jotain uutta, joka tarkoittaa että loppetan jonkun luvun. Tänään lopetan jotain, ja käännän uuden aukeaman, uuden aloituksen kirjassa.

Just when the caterpillar thought her life was over, she began to fly

Joku on verrannut elämää kudottuun villasukka, mutta kirja on enemmän kuvaava. Alkaa tyhjältä pöydältä ja sivu sivulta, sana sanalta kirja täyttyy, kunnes olemmekin jo viimeisellä sivulla.

Välillä me voidaan muuttaa meidän tarinaa, tai siis aina. Aivan missä vaan kohtaa olet kirjassa, voit vielä varmistaa millainen loppukirjastasi tulee, valinnalla. Jatkaako samaa vai muuttuuko. Ei se muutos tapahdu yhdessä yössä, eikä kahdessa kahdessa kauan. Muutos on pieniä valintoja pitkin matkaa, muutos on ajatus jonka tuot itsellesi.

Muutos, niin pieni kuin suuri, tarvitsee aloitteen ja se on juuri siinä. Sinä teet sen aloitteen.

Toki voit myös purjehtia vastusten matta sinne minne elämän tuuli vie, mutta oletko sitten todella tyytyväinen elämäsi saavutuksiin?