Olenko koskaan tarpeeksi?

Katson paperia jonka opettaja palautti. Ne pisteet painavat, koska vaikka minulle kerta kerran jälkeen sanotaan kokeen menneen hyvin, ei se ole niin minusta. Oli se sitten 5 pistettä, jotka olen menettänyt, tai pelkästään 0,25, ei numero ole koskaan tarpeeksi hyvä. Silloinkin, kun satun saamaan täydet pisteet, tulee se olo; minun olisi pitänyt tehdä paremmin. En ole koskaan tarpeeksi fiksu, tai hyvä koulussa.

Monilla on se ääni päänsisässä, joka huutaa "jos oisit laiha oisit tarpeeks", jos en söisi olisin parempi. Jokaikinen asia, mitä teen ei olisi liian vähän.
Silloin kun olin sairaimmillani ja vain noudatin tuota ääntä, olinko yhtään tyytyväisempi? En. Olin silloinkin liian huono, liian tyhmä, liian laiska, liian iso, liian ärsyttävä, liian.... Voisin jatkaa ja jatkaa. Minulla on päiväkirjassa sivujen täydeltä negatiivisia asioita joita silloin olin. Mutta en koskaan. EN KOSKAAN ollut tarpeeksi.

Yritän ja yritän, poltan kynttilää kahdesta päästä. Vedän itseni loppuu. Mutta vaikkavkuinka teenthommia ja vaikka kuinka hyvän tuloksen saisi kilpailuissa, tai piirtäisi kuinka hyvän piirroksen, tai hienon maalauksen, en koskaan ole tarpeeksi. Tarpeeksi ainakaan itselleni. Niissä vääristyneissä mittapuissa, mikään ei ole tarpeeksi.

"Miksi helvetissä mun pitäisi kuunnella?!?! Mä olen just sellanen kun oon. Mä olen tarpeeksi." Niin mä haluaisin ajatella. Mutta en voi, koska heti kun edes kirjoitin tuon, kyyneleet täyttivät silmäni. Mun aivot on niin tottuneet kulkemaan sitä samaa rataa.
Mä.
En.
Ole.
Tarpeeksi.
Sitä se ääni huutaa. Hakkaa pääkalloja, hakkaa sen seiniä. Jos sitä ei olisi lukittu pieneen häkkiin jota kutsutaan pääkalloja, se olis
Mun aivot ei haluu että mä uskon. Uskon olevani tarpeeksi.

Mutta jos haluan olla tarpeeksi. Ainakin tänään, ainakin nyt. Mä olen tarpeeksi edes tämän hetken. Mä en kuuntele sitä pientä ukkoa siellä aivoissa. Annan sen huutaa ja lyödä. Potkua ja itkeä. Se on siellä, enkä voi sille mitään, mutta voin olla kuuntelematta. Edes tämän hetken.