Odotushuone.

Jotenkin ruuhka ei yllätä. Se saa kuitenkin mielen vaeltelemaan. Minulla on peli; koitan arvata ulkonäöstä mikä ihmisellä on vikana tai miksi hän on nyt lääkärin odotshuoneessa.

Aloitetaan helpoista, tuolla tytöllä on mennyt ranne. Näyttää tulevan suoraan voimistelu treeneistä.
Ai ja tuo tummahiuksinen odottaa lähetettä psykiatriselle. Luultavasti mukaan tulee myös tikit. Ja toi tossa vieressä taitaa olla sen huoltaja.

Voi ei, tänne tulee itkevä vauva. No sentään sekin on helppo; veikkaan flunssaa ja korvatulehdusta.
Tosta pikkupojasta on hankala sanoo. Se juoksee ympäriinsä ihan ku ei ois mitään vikaa. Missäkähän sen vanhempi tai joku on, ku ei noin pieni tänne oo yksin tullu?

Toi on kanssa helppo. Diabeetikko. Näkee tosta "Librestä" eli napin näköisestä jutusta käsivarressa mistä voi mitata verensokerin.
Voi ei nuo yskii koko porukka. Joku tartuntatauti siis. Veikkaan jotain kurkussa tai keuhkoissa. Vielä ei kai oo influenssakausi, muutenhan vois olla se.

Auts toi huuli näyttää pahalta. Kaatuminen asvaltilla ehkä. Ja toi kuhmukin on aika paha ja kasvot ihan asvaltti-ihottumassa. Voi olla että tän jälkeen vielä hammaslääkärille, varmana joku hammaskin on murtunut. Muuten ei kyl kovin paha, pärjää desifiointiaineella ja jäillä.

Pelko

Pelkäsimme pienenä mörköjä sänkyjen alla. Hölmö ajatushan se on, että pimeän sängyn alle tai kaapiin ilmestyisi valon sammuttua jotain oljoja. Varmaan kaikki tietää mistä puhun. Tai jos et itse ole kokenut sitä, niin ainakin olet kuullut jostain.

Kun olin pieni, muistan monta kertaa kun valojen sammuttua kävelin olohuoneeseen, jossa vanhempani nauttivat ajasta kun lapset eivät olleet paikalla. Ne sanat: “mua pelottaa” “mun huoneessa on mörköjä”. Olihan vanhemmilla välillä ärtyneen ilmeet, mutta lopulta menin aina nukkumaan omaan huoneeseeni nukkumaan, kun oltiin todettu että ei siellä ole mitään pelottavaa.

Jossain vaiheessa alamme aikuistuminen ja ajattelemme että ajatus möröistä sängyn alla on huvittava, tai jopa typerä. Mutta miksi se olisi niin typerä ajatus? Kyllä me kaikki pelkäämme jotain: käärmeitä, pimeää, tuntematonta, kuolemaa, neuloja, verta, irti päästämistä tai mitä ikinä sinä pelkäätkään.

Periaatteessa tuo mörköjen pelko on sama kuin tuntemattoman pelko. Emme pimeällä tiedä mitä sängyn alla tai kaapissa on. Se on meille tuntematonta.

Väitän että meistä jokainen pelkää tuntematonta jollain tasolla, myöntää tai ei. Jokainen on miettinyt mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai mihin jokin asia johtaa. Pelko tuntemattomasta on kuitenkin se mikä pitää ihmisen hengissä, tai ainakin silloin kivikaudella. Täytyy olla aika järjetön jos näkee vaikka jonkun tuntemattoman eläimen ja juoksee suoraan halailee sitä.

Yleensä lähestymme uusia tilanteita varoen. Kehomme varoittaa vaaroista, niin kuin järkikin. Miksi me sitten laiminlyömme ne merkit?

Vuosiluku.

Ensin ei ollu edes aikaa. Päivät sekoittuvat, suli yhteen. Oltiin tedottomuudessa, ei hyväksytty tapahtumia. Ei haluttu kohdata todellisuutta ja piileskeltiin eilistä.

Yhtäkkiä olikin kulunut vuosi, ilman edes huomattiin. Vasta kun joku sanoi, sitten vasta tajusin että hitto vie ei se aika ookkaan pysähtynyt. Tai en siis tajunnut. Sumu jatkui vielä lähemmäs puolta vuotta. Joku herätti, ei äkisti kaatamalla vesisankon, vaan antoi ensin virran valua pienenä.

Puolitoista vuotta tuntui henkäykseltä. Kuitenkin sieltä löytyi ne vuoden hämyiset muistot. Hys, hys ei hätää, saat vielä ajan pysähtymään, jos vain löydät kärryn jarrun. Kontrollin. Kontrolloi, tunge kaikki ne tunteet purkkiin ja sinne vaatekaapin perälle. Pois silmistä. Etsi uusi ongelma, se vie ajatuksesi pois.

Vein itseni vankilaan ja sulatin avaimen ja heitin sen kuiluun. Lukitsin itseni ajatuksia piiloon, mutta päädyin niitten kanssa samaan selliin.

Yli kakis vuotta siellä nyt ryvetty. Nyt on aika murtaa kalterit. Mutta pyydän, pyydän, olkaa helliä. Olin vankina liian pitkään – vaikkakin itse rakentamassani vankilassa. Ja vielä olen suurimmaksi osaksi sellin sisällä. En ole vielä murtanut kalteria. Olen vain viljellyt päättäväisyydestä tylsän miekan.

Tuntuu pelottavalta sanoa, tästä “alkuräjähdyksestä” on kulunut jo lähes neljä vuotta. Neljä. Se ei tunnu siltä. Vai onko kalenterin vuodet sekaisin? Onko vuosiluvussa kirjoitusvirhe?

Peilikuvani

En muista milloin oma heijastukseni olisi näkynyt peilissä. Juu kyllä sieltä joku näkyy, mutta se en ole minä. Mulla ei ole tuollaista katsetta. Kyllä sä tiiät mistä puhun. Silmät näyttävät tuolta vain jos on nähnyt pahuuden, menettänyt toivon, nähnyt liikaa ikäisekseen.

Mä en näytä tuolta. En ole noin kalpea, noin väsynyt, noin kuollut. Mun silmät ei ole tyhjät. Mä en ole noin särjetty. Miksi sitten se olen minä?

Peilikuva on vanhempi, haluaisin olla taas se pikkutyttö. Mennä ajassa taaksepäin. Pitäisi keksiä aikakone. Tai tapa lukita aika. Mä maksaisin paljon elää vaan yhessä hetkessä. Olla muistamatta maailman pahuutta. Tuntea ilo, onni ja olla sinut peilikuvana kanssa.

Olin pikkutyttö. Leikkisä, energinen, iloinen, aivan tavallinen lapsi. Miksi peili näyttää mulle jonkun jota en koskaan halunnut olla. Jonkun jota minun ei kuuluisi olla. Särjetyn tytön.

Tears will dry and smiles will fade, but the memories will last a lifetime

Mä tiesin ennen miten mun pitää asiat tehdä. Osasin pitää asiat koossa. Juu onhan minua sanottu arvaamattomaksi, mutta nyt en enää edes osaa arvata itseäni. Itken. Huudan. Missä mä oon? Kuka mä oon? Mä en oo se joka peilissä näkyy. Mä olen – olin – joku toinen.

Kyyneleet valuu tytön poskilla. Kyllä ne minullakin tuntuu, mutta miksi. Päästäkää mut irti mun peilikuvasta. Se en vaan oo mä.

En tiedä mistä sitä tyttöä sitten lähtee etsimään. Kuolleitten vaiko elävien maailmoista. Vai onko se vaan joku muisto? Ehkä juku unelma? En tiedä.

Olen kerhon vankina, mielen ja peilin riidassa. Tyhjässä huoneessa täynnä ääniä. On vaikea seurata polkua, kun sen on kadottanut. Kun ei tiedä kuka on. Kun ei tunnista peilikuvaa.

Hulluja

Minä olen hullu. sekaisin kuin seinäkello

.

“Hulluus on laaja käsite” niin minulle vakuutettiin. Mutta mitä laajempi käsite sitä enemmän tilaa siihen on mahtua. Fakta vain on, että minunlaiseni ovat hulluja. Meidät lukitaan pois muitten maailmasta, “turvaan” tai turvaamaan muita. Mutta siellähän tervejärkinenkin sekoaisi. Vietämme viikkoja, kuukausia, vuosia seinien sisällä, yhden katon alla. Vai etkö sinä sekoaisi?

Me ollaan meidän ympäristömme luomuksia. Meidät särjetään ja särjetään uudelleen ja uudelleen. Meille asetetaan oletuksia, ja murskataan unelmamme. Meiltä viedään turvallisuuden tunne jota kaikki meistä eivät ole edes koskaan kokenut. Sitten rankaisette meitä siitä kun huudamme apua. “Minä en kestä, minä en kestä, päästäkää minut pois kun minä en helvetti vieköön kestä!”

Jos päästämme teidät päämme sisään olemme heikkoja, tyhmiä. Jos emme olemme kylmiä ja no miten sen nyt sanoisi – hulluja.

“Ai niinkö sinä ajattelet?” ei se ole minun kasvimaani tuotoksia, sinä sen siemenen kylvit. En minä vaan päättänyt että hei tänään minä sekoan. Ei, ei. Minä en valitsisi tätä kellekään, edes pahimmalle viholliselleni. Ensinnäkin olen nyt ilmeisesti nimeltä ihan sekopää ja no ihmiset on julmia.

Ettekö te näe? Olimme joskus tyhjiä kirjoja, mutta te käytte tahrimassa meidän sivujamme. Kai me nyt ollaan erilaisia, mutta siitä kiitämme teitä. Mitä muka voimme tehdä kun olemme oppineet että rikkominen on oikein. Jos opetat koiranpennun puremaan, mitä muuta se tekee kun se ei tiedä muuta?

Minä en ole hullu. Minä vaan näen maailman vähän eri valossa. Koittakaa vaan korjata minut, mutta minä en ole se rikkinäinen. Yhteiskunta on.