Otan penselin käteen, kun haluan paeta. Paeta tätä maailmaa, tunteita, ajatuksia. Menen tilaan missä ei ole aikaa, ei ympäröivää maailmaa, vain maalaus.
Ennen paperille syntyi kuva joka kertoi mun tunteet ja ajatukset. Abstraktista kuvasta sai tietää paljon, enemmän kun sanat kertoivat. Mutta niinhän se on, kuva on 1000 sanaa. Mutta välillä niitä sanoja ei ole vielä edes keksitty. Sanoja sille ei ole olemassa. Tai on, mutta ne ovat liian laimeita tai ylikäytettyjä. Niistä on tullut tyhjiä.
Kuitenkin nykyään kun otan pensselin käteeni, kanvas täytyykin jollain muulla. Maisemilla - paikoista jossa voisi paeta, paeta tätä kaikkea. Kallioita joilla rauhoittua, hengittää kosteaa ilmaa ja vain olla siinä, unohtaa. Unohtaa aika ja muistot. Vain unohtaa.
Tai sitten kuvasta tulee jotain mitä haluaisin olla, jotain joka muille vaan näyttää tavalliselta maalaukselta.
Näistä tulee tavallisia tauluja, mutta minulle ne on jotain muuta. Jotain erilaista. Jotain joka vie mennessään ajan ja ajatukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentin jättäville <3