Tuntuisi niin vapauttavalta, jos oisi joku jolle rukoilla ja joku jolta pyytää apua. Jotain jonka puoleen voisi aina kääntyä, joka kuuntelisi aina. Joku jolta pyytää anteeksiantoa tai pyytää ohjeita. Joka antaisi säännöt joiden mukaan elää ja antaisi tarkoituksen. Kuitenkaan en saa itseäni uskomaan, enkä lopulta edes haluakaan.
Ihailen niitä ihmisiä jotka saavat uskonnostaan voimaa. Ainoa ongelma minulle tulee vastaan siinä, kun ihmiset käyttävät uskontoa satuttamaan toisia. Enkä tarkoita tässä mitään yhtä uskontoa, vaan kaikkia niitä henkilöitä jotka käyttävät uskontoa suojakilpenä muiden tappamiseen, kuluttamiseen ja mihin vain muuhun satuttamseen. Sen nimittäin näkee historiassakin kuinka moneen kertaan jonkun uskonnon taakse on piilouduttu: uskontoja on vainottu, ristiretkillä ihmisiä tapettu, eri ääriliikkeissä ja sodissa käytetty uskontoa syynä. Listaa voisi varmasti jatkaa ja jatkaa, niin monta tällaista tapahtumaa on ihmiskunnan historiaan mahtunut. Kuitenkaan se ei ole tarkoitukseni tällä kertaa.
Niinkuin olette jo varmaan tekstistä huomanneet, en usko mihinkään jumalaan tai tiettyyn uskontoon. En kuitenkaan sano että ne jotka uskovat oisivat mitenkään väärässä, sillä enhän minä voi tietää kuka täällä on oikeassa, jos kukaan.
Kuitenkin nään uskonnon joillain ihmisillä voimavarana ja välillä toivon että minultakin sellainen voimavara löytyisi. En tiedä onko se sitten kasvatukseni, kaikkea kyseenalaistava persoonani vai yleinen synkkä maailmankäsitykseni joka minua estää. Ehkä olen vain syntynyt skeptikkona.
Toisaalta vaikka nämä asiat välillä siellä pienessä päässäni pyörii, olen ihan tyytyväinen nykyiseen uskoon - tai siis uskottomuuteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentin jättäville <3